Hymyn takana hikeä ja kyyneleitä

Aamupäivän Espoon Rantakymppi tuntui kevyeltä, mutta vielä alkuvuodesta asiat olivat toisin. 

Mulla oli pitkä tauko säännöllisestä liikunnasta – suunnilleen viime vuoden loppupuolelta tämän vuoden maalis-huhtikuuhun asti.

Viime syksynä huomasin, että työpäivät alkoivat venyä ja aloin jatkuvasti perua suunniteltuja treenejä viime hetkellä, koska en vain ehtinyt, pystynyt tai jaksanut. Alkuun se ärsytti, kunnes mulla oli tarpeeksi pitkä tauko liikunnasta huomasin, etten enää edes miettinyt sitä. Olin alkanut laittaa lähes kaiken muun oman hyvinvointini edelle. Olin alkanut tinkiä siitä, mikä toi eniten jaksamista ja elinvoimaa mun arkeen.

Tajusin tilanteen vakavuuden siinä vaiheessa, kun aloin itkeä kesken lenkin. Olin henkisesti tosi väsynyt. Olin puolisoni kanssa lenkillä hänen lapsuuden maisemissa Etelä-Karjalassa. Vaikka itse ehdotin lenkille lähtöä, en jaksanut juosta. Mun kroppa eikä mieli tuntuneet pystyvän edes kevyeen hölkkään. Se oli mulle iso herätys. 

Kun poikkeusaika alkoi maaliskuussa, ajattelin että nyt on pakko alkaa liikkua – onhan mulla nyt enemmän aikaakin, koska teen töitä kotona ja olin myös osa-aikaisesti lomautettuna. Yritin. Kuukauden jälkeen lähes mikään ei ollut muuttunut. Aloin turhautua itseeni, sillä mulla oli mitä parhaimmat ulkoilumaastot ja treenipaikat ihan kodin lähellä, treenikaveri naapurissa ja oli myös sitä aikaa. En keksinyt enää mitään muuta kuin soittaa mun kaverille, joka on myös PT. Pyysin häntä tsemppaamaan ja sparraamaan mua puhelimitse viikoittain – sitä, mitä itsekin tein omille asiakkailleni.

Valmentajan roolista katsottuna ja itsenäisenä pystyn-itse-kaikkeen -tyyppinnä mun oli alkuun vaikea myöntää itselleni oma kyvyttömyyteni. Olinhan aina ollut aktiivinen liikkuja ja olin hyvä tsemppaamaan muita. Oma motivaationi oli kuitenkin täysin hukassa. Kun olin myöntänyt itselleni sen, että omat resurssini eivät riittäneet ja kun olin ulkoistanut treenisuunnitelman teon toiselle ammattilaiselle, elämä alkoi tuntua kevyemmältä.

Alkuun oli tärkeää, että vain liikuin – että tein edes jotain, mikä sai sykkeet korkeammalle ja pienen hien pintaan. Hiljalleen aloin saada liikunnan iloa takaisin. Kun mulla oli 3-4 viikkoa säännöllistä liikuntaa alla, sain idean uudesta treenitavoitteesta – tietysti. 😀 Sen ääneen sanominen hiukan jännitti, mutta sanoin sen kuitenkin.

“Haluan juosta lokakuun alussa elämäni ensimmäisen puolimaratonin.”

Seuraavaksi mulle tehtiin juoksusuunnitelma – ja siitä se sitten lähti. Askel askeleelta. 

Espoon Rantakympin jälkeen olo oli huikea!

Espoon Rantakymppi oli mulle tärkeä välietappi. Vaikka kympin juoksuja on viime viikoilta jo useampi takana, oli niin kiva päästä pitkästä aikaa fiilistelemään juoksutapahtuman tunnelmaa ja ennen kaikkea oli ihana huomata, miten hyvältä juoksu tuntui. 

Sen lisäksi, että oon tänä vuonna kohottanut kestävyyskuntoa ja oppinut juoksemaan maltillisesti, oon myös löytänyt sen saman vanhan, inspiroituneen draivin hyvinvointiin, jota mulla olikin ikävä. Nyt voin taas todella hyvin, ja nautin siitä!

Helsinki City Run on parin viikon kuluttua. Ennen tätä viikonloppua tuleva puolimaraton jännitti jo aika paljon, mutta nyt onnistuneen juoksuviikonlopun jälkeen on taas hitusen itsevarmempi olo sen suhteen – nyt tiedän, että pystyn siihen. Countdown has started.

-Jonna

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *